Kun saamme omia lapsia, lupaamme helposti heille vaikka kuun taivaalta. Mikään ei ole tarpeeksi hyvää rakkaille lapsillemme.
Mutta hintojen noustessa myös vastuu kasvaa yhdessä lasten kanssa. Silloin on entistä vaikeampaa yrittää löytää rahoja uusiin leluihin, tehdä yhteisiä perheen lomamatkoja tai ostaa heille edes uusia vaatteita.
Viiden lapsen äiti Cassandra tietää tämän todellisuuden monia paremmin.
Hän on joutunut käymään läpi pitkän kamppailun taloudellisten asioidensa kanssa, vaikka onkin yrittänyt vähentää kulutustaan ja perhe elää erittäin tiukalla budjetilla pärjätäkseen.
Valitettavasti tästä on tullut kuitenkin jatkuvasti vaikeampaa maailmassa, jossa ”asiat” antavat ihmisille statusarvoa ja raha tuntuu merkitsevän kaikkea.
Vaikka perheellä oli kuinka vähän rahaa, niin äiti Cassandra tiesi hänen rakkautensa lapsia kohtaan olevan kaikkein tärkein asia, jonka hän voisi heille antaa.
Joskus oli kuitenkin vaikea yrittää pitää rohkeaa ilmettä kasvoilla, kun kaikki ympärillä tuntuivat elävän elämäänsä kuin viimeistä päivää suurissa taloissa, hienoissa autoissa ja lompakot pullollaan rahaa.
Joten vaikka Cassandra olikin luottavainen omaan työhönsä äitinä, hän murtui kyyneliin keskusteltuaan eräänä iltapäivänä poikansa Zeken kanssa.
Zeke oli tuolloin valmistautumassa koulun vuosikuvaan, josta jäisi pysyvä muisto luokan muistokirjaan ja seinille. Cassandra päätti jakaa koskettavan keskustelun poikansa kanssa Love What Matter -sivustolle.
Näin hän kirjoittaa:
”Aiemmin tällä viikolla me kävimme ottamassa Zeken luokkakuvat koulua varten. Matkalla sinne huomasin hänen kätensä. Ne olivat työmiehen kädet. Kädet, jotka näyttivät samalta kuin isäni tai aviomieheni Brandonin väsyneet kädet pitkän työpäivän jälkeen avioliittomme alkuvuosina.
Sanoin Zekelle, ettei hänen kannata murehtia likaisista käsistään. Kuvat otettaisiin vain kasvoista. Olin kuitenkin väärässä.
Istuessamme jonossa odottamassa vuoroa näin muut lapset istumassa hienoissa luokkatakeissaan ja luokkasormukset sormissaan. Vilkaisin jälleen Zeken likaisia käsiä ja aloin itkeä. Olenko minä antanut pojalleni kaiken, mitä vanhemman tulisi antaa kasvavalle lapselleen? Hän työskentelee ulkona auringossa 30-40 tuntia viikossa kesäisin. Hän ei halunnut luokkasormusta tai takkia. Hän ei saanut syntymäpäivälahjaksi autoa.
Pääni sisäinen vertailu toisten äitien kanssa kertoi minulle, etten ollut näyttänyt pojalleni tavaroiden avulla sitä, kuinka paljon häntä rakastan. Lähdin kuvauksista tuntien itseni huonoksi ihmiseksi ja vanhemmaksi.
Olen miettinyt asiaa paljon viime päivinä ja myös itkenyt. Pyysin asiaa Zekeltä anteeksi ja hän nauroi minulle. Hän vastasi, ’Miksi olet pahoillasi? Koska olet opettanut minulle, että asioiden eteen pitää tehdä paljon töitä? Koska minä tiedän rahan todellisen arvon? Senkö takia, että minä en kuvittele ansaitsevani kaikkea minkä haluan?
Sisareni muistutti minua tuon jälkeen, että tärkeimmät asiat elämässä eivät ole ostettavia asioita, vaan ihmissuhteita. Joten äidit, jos teistäkin tuntuu välillä pahalla vertaillessanne itseänne muihin vanhempiin, muistakaa, että jumala on antanut lapsesi sinulle, koska hän halusi juuri SINUN olevan heidän äiti. Ei kenenkään muun.
Olen enemmän kuin ylpeä Zekestä, joka on tänäänkin vienyt pikkuveljensä karkkiostoksille rahoilla, jotka hän on itse ansainnut ja autolla, jonka hän on itse korjannut omin käsinsä sekä bensalla, jonka hän on maksanut itse. En ole ihan valmis vielä siihen, että Zeke olisi jo aikuinen, mutta sanoisin hänen olevan hyvällä mallilla.”
Nolostuminen tai huono itsetunto sen takia, ettet voi antaa lapsillesi viimeisimpiä älypuhelimia tai trendikkäimpiä vaatteita on yksinkertaisesti turhaa. Onko sellainen maailma oikeasti se paikka, johon haluamme lastemme kasvavan?
Onneksi täältä löytyy vielä paljon täysin terveitä ja järkeviä perheitä, jotka osaavat katsoa tällaisten asioiden ohi.
Sen sijaan, että Zeke olisi vihainen asioista, joita hän ei saanut, hän on tyytyväinen opetuksista, jotka hänen äitinsä on elämästä antanut.
Kenenkään ei kannata kadehtia ihmisiä, jotka saavat kaiken kultalautasella ymmärtämättä asioiden todellista arvoa tai oppimatta elämän tärkeitä opetuksia.
