Marco Deplano on urologi, joka työskentelee lääkärinä Sardiniassa Italiassa. Hän on melko nuori vielä lääkäriksi, mutta ammatissaan hän on silti jo ehtinyt nähdä kaikenlaisia kauhuja sekä erikoisia tapauksia.
Osa niistä on päättynyt onnellisesti ja osa taas ei.
Eräänä päivänä töissä hän tapasi vanhan rouvan, joka teki mieheen niin lähtemättömän vaikutuksen, että hän tulisi muistamaan tuon naisen lopun elämänsä.
Hän oli niin koskettunut heidän tapaamisestaan, että hän päästi jakaa sen kirjoituksena Facebookissa.
Näin hän kirjoitti:
”Sain tänään sairaalalla kutsun toiselle osastolle konsultointia varten. Kyse oli melko tavallisesta tapauksesta, eli vanhemmasta henkilöstä, joka tarvitsi syövän takia katetria. Hän oli noin 70-80 -vuotias punaisen tukan kera sekä kauniisti hoidettujen pinkkien kynsien kanssa.
”Huomenta”
”Huomenta lääkäri.”
Vilkaisin hänen tietojaan ja tein tutkimuksen sekä ultraäänen.
”Munuaisesi ovat kovilla tällä hetkellä, etkä voi päästä eroon virtsasta tavalliseen tapaan, joten joudumme valitettavasti asettamaan sinulle katetrin. Letkun avulla pääset ongelmasta eroon, mutta joudut kantamaan kahta pussia mukanasi (hänellä oli jo yksi pussi vatsalla, sillä osa hänen suoltaan oli poistettu).”
”Anteeksi, mutta tarkoitatko, että joudun kantamaan kahta pussia mukanani koko ajan?”
”Valitettavasti kyllä.”
Huoneessa tuli hyvin hiljaista ja minusta tuntui siltä, kuin olisimme istuneet siinä ikuisuuden ennen kuin hän nosti päänsä uudestaan ja katsoi minuun.
”Anteeksi, mutta voisinko kysyä sinun nimeäsi?”
”Deplano.”
”Ei, tarkoitin etunimeäsi.”
”Marco.”
”Marco, miten kaunis nimi. Onko sinulla muutama minuutti aikaa?”
”Totta kai on.”
”Minä olen jo kuollut, ymmärrätkö mitä tarkoitan?”
”Anteeksi, mutta en kyllä ymmärrä?”
”Minä kuolin jo 15 vuotta sitten, kun 33-vuotias poikani menehtyi sydänkohtaukseen. Myös minä kuolin tuona päivänä.”
”Olen todella pahoillani.”
”Kuolin tuona päivänä hänen kanssaan ja sen jälkeen kuolin jälleen uudestaan kymmenen vuotta sitten, kun sain diagnoosin syövästä, mutta nyt en aio enää leikkiä mukana.”
”Minun lapseni ja lapsenlapseni voivat hyvin. Nyt haluan päästä tapaamaan poikaani. Mitä järkeä minun olisi yrittää elää muutama lisäpäivä noiden pussien kanssa kaikkien näiden kipujen ja teidän työnne lisäksi ystävä hyvä.”
”Minä haluan säilyttää ihmisarvoni. Voitko tukea minun päätöstäni ja omaa valintaani? Olen väsynyt ja valmis antamaan elämäni jumalan käsiin. Kerro minulle vain totuus tästä, tulenko minä kärsimään kivuista?”
”Ei, et tule olemaan kivuissa, mutta jos sinulla olisi nämä kaksi pussia…”
”Marco, ei. Minä sanoin jo. Tämä on minun elämäni. Olen tehnyt päätökseni tästä. Jos haluat jotain tekemistä, niin voisit repiä nämä letkut irti minusta, sillä haluan mennä kotiin syömään jäätelö yhdessä lapsenlasteni kanssa.”
Hänen sanansa jättivät minut täysin outoon tilaan. Tuon keskustelun jälkeen unohdin kaiken, ärtymykseni, vihani ja väsymykseni.
Unohdin kaikki ne vuodet, jotka opiskelin, tuhannet sivut, jotka olin lukenut sekä kaikki säännöt ja faktat. Tunsin oloni täysin aseettomaksi kuoleman edessä.
Käännyin ympäri ja aloin tehdä merkintöjä naisen tietoihin, jotta paikalle tullut hoitaja ei olisi nähnyt kyyneleitä silmissäni. Olin niin liikuttunut – ja te, jotka tunnette minut, tiedätte, että sitä ei tapahdu kovin usein.
”Marco, painaako tämä asia sinua?”
”Olen vain liikuttunut, anteeksi.”
”Ei sillä ole väliä, kiitos sinulle. Sait minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Kuules, voisitko tehdä minulle viimeisen palveluksen vielä? Jos lapseni soittavat vihaisia puheluita ja huutavat sinulle, niin soita sinä vuorostasi minulle. Minä kyllä saan heidät hiljenemään. Kirjoita sinne tietoihin, että minulla on kaikki hyvin, okei?”
”Kyllä, minä teen sen.”
”Vielä yksi asia, jos sopii?”
”Tietysti!”
”Sinä olet erityinen ihminen ja tulet menemään vielä pitkälle elämässä. Voisitko antaa minulle suudelman, kuten antaisit, jos olisit oma poikani. Onnistuisiko se mitenkään?”
”Totta kai.”
”Minä rukoilen sinun ja minun poikani puolesta. Toivottavasti näen sinut vielä.”
”Samat sanat, kiitos sinulle.”
Tuossa hetkessä hän oli koko maailman kaunein ihminen, se suorastaan kimalsi hänestä. Hän oli niin varma kaikesta – äitinä ja isoäitinä. Se oli todellista rakkautta.
Hän antoi minulle elämäni tärkeimmän tehtävän yksinkertaisilla saatesanoilla. Kuolema on elämän viimeinen etappi. Sitä ei tarvitse pelätä, eikä siitä tule ahdistua.
Nämä ovat asioita, joita vuosien opiskelu koulussa ei sinulle opeta. Tunsin itseni niin pieneksi koko maailman edessä tuon keskustelun aikana. Kärsimys on osa rakkautta ja se tuo joskus ihmiset paremmin yhteen, kuin mikään muu.
Mitä ikinä sinä teetkään elämässäsi, niin pidä aina mielessäsi se, mikä elämässä on tärkeintä. Me käytämme aivan liika aikaamme asioihin, joilla ei lopulta ole mitään väliä.
Ole hyvä ja jaa tätä uskomatonta kirjoitusta kaikille rakkaillesi, jotta useammat ihmiset voivat muistaa sen, mikä elämässä on tärkeintä!
