Kenestäkään ei ole mukavaa tulla väärin kohdelluksi. Se on turhauttavaa, ja on aivan liian helppoa uskoa kiusaajan sanoja ja ajatella, että jokin sinussa on vialla. Kun ihmisellä on rohkeutta vakuuttaa itselleen, ettei vika ole hänessä itsessään vaan kiusaajassa, se voi olla voimaa antava hetki. Tässä tarinassa kiusaaja on rasistinen valkoinen mies, ja sorrettu osapuoli on musta nainen. Nainen ei alistu voimattomaksi uhriksi, mutta silti hänen vastauksensa on hienovarainen ja yllättävän voimakas. Yritän tulla yhtä jämeräksi kuin tuo nainen, ja tämän tarinan jakaminen on hyvä tapa aloittaa.
“Olin ravintolan jonossa, joka olikin aika pitkä viikonlopusta johtuen. Aikaa kului, ja viimeinkin vuoroni ilmoittaa henkilökunnalle nimeni ja seurueeni koon lähestyy. Kuulen, että odotusaika on 35 minuuttia, joten odotan vain kärsivällisesti.
Sitten valkoihoinen mies seisoo vierelleni, ja juuri kun pöytävuorojen järjestelijä tulee takaisin ja on valmis kirjoittamaan seuraavan nimen ylös, tuo mies astuu suoraan minun eteeni ja sanoo “kaksihenkinen seurue”.
Tiesin, että mies oli nähnyt minun odotelleen vuoroani siinä noin 10 minuutin ajan, joten sanon: “Anteeksi, mutta minä olen odotellut tässä pidempään”. Mies vilkaisee sivulleen välinpitämättömästi ja sanoo uudestaan järjestelijälle “kahden seurue”.
Järjestelijä sanoo siihen: “Odotapa hetki, hän oli täällä ensin…” mutta mies keskeyttää hänet ja ilmoittaa: “Valkoisena amerikkalaisena minun ei tarvitse välittää tuon naisen kaltaisista ihmisistä, ja minun kuuluu tulla ennen häntä.”
Odotushuoneessa olevat ihmiset alkoivat heitellä kommentteja, mutta en kuullut niitä koska aloin raivostua ja veri hakkasi päässäni niin voimakkaasti. Vaistoni yllyttävät minua lyömään tätä ylimielistä idioottia. Haluan potkaista häntä sääriin ja kertoa hänelle, että juuri hänenlaistensa ihmisten takia koko maamme on huonossa jamassa, ja että juuri hänenlaistensa ihmisten takia emme voi päästä muiden maiden kehitystasolle. Halusin kertoa hänelle että olen sotaveteraani, ja että ilman minun kaltaisiani ihmisiä hänellä ei olisi sananvapautta ilmaistakseen mielipiteensä, oli se sitten miten ylösalainen tahansa. Järjestelijä näytti tuossa vaiheessa sekä hämmentyneeltä että pelokkaalta, joten purkaakseni jännitystä sanon hänelle “Ei se mitään, tuo kahden seurue voi mennä ensin. Vammaisten kuuluukin päästä ensin sisään.”
Ihmisjoukosta kuuluu lisää kuiskuttelua ja kommentteja.
Mies kääntyy puoleeni, ja selvästi hänenkin kärsivällisyytensä alkaa loppua kun hän sanoo hyytävällä äänellä “Ei minulla ole mitään vammaa.”
Vastaan siihen: “Niinkö luulet? Sinulla on paha asennevamma, ja sen vaikutukset ovat todella valitettavat.”
Ihmiset odotushuoneessa alkoivat taputtaa, ja takanani ollut seurue tarjosi minulle paikkaansa, mutta kieltäydyin koska tiesin heidänkin odottaneen pitkään jonossa. Mutta hyvää kannattaa odottaa.
Oliko tämä tarina mielestäsi voimaa antava? Jaa se toisillekin.
Tykkää Newsneristä Facebookissa!
